"...Vaikka en maalaile piruja seinälle enkä karttele - muistoja enkä muuta sellaista, minun täytyy siitä huolimatta myöntää, että elämässä on minusta jotain surullista. On vaikea sanoa mitä se on. En tarkoita murheita, jota me kaikki tunnemme kuten sairautta ja köyhyyttä ja kuolemaa. Ei, tarkoitan jotain erilaista. Se on syvällä, syvällä meidän sisällämme, se kuuluu meihin niinkuin hengitys. Vaikka ahertaisin ja uuvuttaisin itseni kuina, minun ei tarvitse kuin pysähtyä ja tiedän, että se on minussa odottamassa." Katherine Mansfield, Kanarialintu

Tekemättömyys ahdistaa minua, paikoilleen pysähtyminen pelottaa. Niinpä minun on kaiken aikaa tehtävä jotain, keksittävä tekemistä, haalittava puuhaa. Vaikka tuntisin itseni jo riittävän väsyneeksi, kiireelliseksi, stressaantuneeksi, siltikään en vain tahdo pysähtyä, en voi pysähtyä paikoilleen. En tahdo ajatella liikaa, tuntea liikaa, kun voi olla ajattelematta, tuntematta turhia, juosta kiireisenä ja hymyssä suin paikasta toiseen. Joskus ennen rakastin rauhoittumista, pienten kiireettömien hetkien kauneutta, mutta nyt näen niissä vain synkkää ahdistusta. Jollain tapaa ne muistuttavat jostain, kertovat jotain itsestäni enkä tahdo kuulla niitä asioita tai olla tietoinen niistä. Niinpä minä juoksen, hypin ja pompin asiasta toiseen, paikasta toiseen. Niin on helpompaa. Koen olevani onnellisempi näin kuin miettiessäni liikaa. Hetket ilman tekemistä, paikoilleen pysähtymisen hetket ovat pelottavia. Tahdon kokea maailman humun, olla siinä mukana - vaikka pohjimmiltani olisinkin aina yksin paikoillani.

"Ihminen on usein mielentilojensa heiteltävänä. Ne tulevat, nuo hänen `tuulensa`, puhaltaen milloin sieltä milloin täältä. Ne menevät samaa tietä, jatkaen matkaansa, ja ainoa, minkä heistä saa selville, on heidän humunsa. Kenties tottelevat he joitain lakeja, mutta ne lait ovat vielä yhtä hämärät kuin ilmavirtain. Ainoastaan arveluina ne tunnetaan, ja niiden tutkijat, sielutieteilijät, panevat ehkä yhtä paljon omiaan kuin allakantekijät ja Falbit." Juhani Aho, Lastuja

Melko raskas työviikko takanapäin. Olen nukkunut neljästä kuuden tunnin yöunia - pitäisi kai vähitellen alkaa tuntua jossain, mutta tällä hetkellä on ainakin vain hyvä ja virkeä olo. Täytyy kuitenkin yrittää tulevan viikonlopun aikana ehtiä (malttaa!) levätäkin, jotten uuvuta itseäni loppuun.
Olen ehtinyt touhuta tällä viikolla vaikka mitä: työt, opiskelut ja kaverit. En ole oikeastaan ehtinyt pysähtyä paikoilleni ihmettelemään hetkeksikään - tämä hetki taitaa olla ensimmäinen rauhoittumis-/rentoutumishetki tällä viikolla. Miten elämäni on yhtäkkiä muuttunut näin kiireiseksi?

Olen aika rakastunut tähän kesään, tähän nykyiseen elämään: touhuun, kiireeseen, nauruun, aurinkoon, ihmisiin. En enää tunnista itseäni siksi surumieliseksi, jatkuvasti ruoasta murehtivaksi tytöksi, joka odottaa "parempaa huomista" - tai ehkä se parempi huominen on nyt tullut ja elän sitä. Kuka tietää, vaikea sanoa. Taidan kuitenkin lopetella tämän tekstin tähän ja alkaa valmistautumaan hauskaa perjantai-iltaa varten!

"Juoksurata on ympyränmuotoinen, mutta kuitenkin voi siinä juosta pakoon kaikkea kiusallista, kummallista." Pentti Haanpää, Isännät ja isäntien varjot

Kotona jälleen... Vietin juhannukseni perheeni luona kotona. Oli ihan mukavaa, rauhallista. Minä todella kaipasin tällaista pientä paussia tähän kaiken kiireen keskelle. Omasta puolestani juhannuspyhät olisivat saaneet kestää pari päivää pidempäänkin - nyt ehdin käydä ikään kuin pikapikaan mökillä kauniin luonnon keskellä rauhoittumassa ja lepäilemässä, mutta heti huomenna paluu taas arjen hulinaan ja töihin. Osaltaan palu arkeen tapahtui kyllä jo tänään palatessani tänne kotitöiden ja muiden pariin...

Mutta kuten jo totesin olin todella tuon pienen rauhoittumispaussin tarpeessa. Torstaina junamatkallani mökille tunsin romahtamisen olevan aivan lähellä: tuntui kuin saattaisin purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä. En edes tiedä miksi, lienee kaikki stressi alkoi vain vähitellen purkautua töiden jälkeen - yleensähän stressillä on kai tapana purkautua silloin kun on jonkinlainen "hengähdystauko" ja pahin on jo takana päin, on jo "selviytynyt". Tuon junamatkan aikana tunsin todella olevani aivan lopussa ja kuollut - enemmän henkisesti kuin fyysisesti. Selviydyin kuitenkin mökille asti kunnialla ja melkeinpä suoraan pehkuihin.
Perjantaina herättyäni se romahtaminen sitten taisi tulla. Aloin valmistamaan aamupalaani - joka on joka aamu samainen puuro, jogurttikippo, omena, lasi maitoa ja kuppi kahvia - mutta mökiltäpä ei löytynytkään omenoita, joita tunsin ehdottomasti tarvitsemani, jottei kaikki menisi pilalle jo heti aamusta alkaen. No, tämä näinkin pieni asia kuin omenan puute sai minut itkemään. Itkin puoli tuntia taukoamatta enkä vain pystynyt lopettamaan itkemistä, vaikka tajusin itkeväni täysin naurettavasta syystä: en saa joka-aamuista omenaani. En ole ennen tainnutkaan kokea tuollaista itkua, jota ei vain pysty lopettamaan. Siinä sitten lukkiutuneena omaan huoneeseeni aikani itkeskelin kunnes sain lopulta koottua itseäni sen verran että pääsin takaisin keittiöön ja sain tokaistua muille nyyhkytysten seasta, ettei täällä ole omenoita. Tilanne sitten pikkuhiljaa helpottui ja sain aamuomenani tilalle tomaatin.
Tämän itkukohtauksen jälkeen kaikki sujui tosi mukavasti ja kivasti ja olokin oli loppuvisiittini ajan oikein hyvä. Söin paljon (liikaa!) ja nukuin reilusti. Vähän ehdin opiskellakin ja liikkuakin mukavasti, mutta pääasiassa taisin kyllä keskittyä tuohon nukkumiseen ja syömiseen. Eilen suunnittelin oksentamista, kun oli niin inhottava olo ja tieto siitä, että huomenna (eli tänään) joudun ihmisten katseiden alle matkatessani takaisin kotiin, mutta jätin kuitenkin oksentamatta, nyt olen iloinen siitä. Suurin syy siihen, miksi en oksentanut, on se, että se olisi ollut liian hankalasti järjestettävissä - en osaa oksentaa kovinkaan hiljaisesti ja tarvitsen mielellään suihkun siihen samaan, jottei kukaan kuulisi. No joo, se siitä oksentamisjutusta, en ole aikoihin oksentanut ja olen tyytyväinen etten sortunut siihen nytkään. Välillä on vain vaikea tietää, mitä pääni kestää ja mitä ei, kuinka ällöttävä olo mistäkin syömisestä tulee. Yleensä pyrin syömään riittävästi sellaisia kivoja, turvallisia ja tuttuja ruokia, mutta juuri tällaiset "juhlatilanteet" ovat hankalia: toisaalta haluan osallistua siihen juhlaan ihan täysipainoisesti eli olla mukana myös niissä ruokailuhetkissä, toisaalta taas on mahdoton tietää ennalta, milläinen olo mistäkin tulee ja tahdon kaikin tavoin välttää kaikennäköiset unohtamiseen ja huonoon omatuntoon ahmimiset ja seuraavan päivän paastot. Joten, joten, tällaista tämä aina välillä, mutta ainakin taisin loppujen lopuksi selviytyä noista juhannuksen ruokailuista ihan kunnialla - tällä hetkellä ainakin olo on ihan hyvä, vähän tavallista turvonneempi vain, muttei yhtään ällöttävä (lienee tämän aamun pitkä lenkki auttaa asiaa ainakin vähän...).

En ymmärrä, miten tuo kello on nyttenkin jo 22.17. Tähän mennessä tämä kesä on todella mennyt juostessa paikasta toiseen ja hoitaessa pakollisimmat asiat alta pois. Tietenkin myös paljon hyvää on mahtunut kiireen joukkoon mukaan - tuntuupa useasti myös itse kiirekin hyvältä. Pakko sanoa, etten ole kyllä koskaan ennen kokenut tällaista kiirettä kuin näinä parina viimeisimpänä viikkona. Jännittävää kokeilla välillä tällaista elämää - kunhan vain saa päänsä pidettyä kasassa.

"Hän istui majassaan meren saaressa ja katseli ulos ulapalle, katseli päiviä, viikkoja ja kuukausia. Päivä valkeni ja itä tuuli, ilta pimeni ja itä tuuli ja sama itä tuuli yölläkin harmaalta, kostealta taivaalta. Laine kohosi ja vaipui kalliota vasten hänen majansa edustalla, aina yhtä korkeana, aina sama vaahto harjallaan, aina sama kohina seurassaan. Tuhuttaen satoi vettä, ei koskaan rakeita, ei koskaan suuria pisaroita." Juhani Aho, Lastuja

Maanantai, maanantai, sateinen maanantai. Koko päivä on vain vierähtänyt samaan tapaan kuin päivät viime aikoina ovat kiiruhtaneet kamalaa vauhtia kohti iltaa ja yötä - ja taas tulevaa päivää. Olen kiiruhtanut muiden mukana nauttien kiireen tunnusta - ikään kuin olisi jotenkin tärkeämpi ollessaan kiireinen. Saan paljon aikaan asioita kun vain teen ikään kuin sen kiireen tunnussa mukana, kun ei ole aikaa pohtia ja ihmetellä ja mietiskellä. Omituista olla tehokas ja tehdä vain sen suurempia ihmettelemättä - hassua ja kivaa. Yhden päivän aikana saatan löytää itseni seikkailemasta vaikka minkälaisten asioiden parista tuntematta edes sen suurempaa paniikkia tai jännitystä - aiemmin tällainen rohkeus ja uskaltaminen ei olisi tullut kuuloonkaan. Nyt on niin hassua, kun ovia avautuu minulle sen suurempia tekemättä ja ponnistelematta; ikään kuin aiemmat ponnisteluni alkaisivat nyt kantaa hedelmää, kaikilla elämän saroilla. Vähitellen alan näkemään itseni uudessa valossa, kuin huomaamatta ovat ajatukseni ja tuntemukseni itsestäni muuttuneet. Ennen oli jatkuva epäily, "en minä pysty", itsensä mitätöiminen... Ja nyt jotain aivan muuta, jos ei nyt ihan varsinaista itseluottamusta ja -arvostusta niin ainakin uskoa itseeni. Kuin olisin löytänyt kauan kadoksissa olleet palapelin palaset ja nyt etsin niiden oikeita paikkoja, loksauttelen palasia vähitellen kiinni toisiinsa omille paikoilleen, piirrän kuvaa.

"Te recuerdo Amanda
la calle mojada
corriendo a la fabrica donde trabajaba Manuel

La sonrisa ancha, la lluvia en el pelo,
no importaba nada
ibas a encontrarte con el,
con el, con el, con el, con el

Son cinco minutos
la vida es eterna,
en cinco minutos

Suena la sirena,
de vuelta al trabajo
y tu caminando lo iluminas todo
los cinco minutos
te hacen florecer

Te recuerdo Amanda
la calle mojada
corriendo a la fabrica
donde trabajaba Manuel

La sonrisa ancha
la lluvia en el pelo
no importaba nada,
ibas a encontrarte con el,
con el, con el, con el, con el

Que partió a la sierra
que nunca hizo daño,
que partió a la sierra
y en cinco minutos,
quedó destrozado

Suenan las sirenas
de vuelta al trabajo
muchos no volvieron
tampoco Manuel

Te recuerdo Amanda,
la calle mojada
corriendo a la fábrica,
donde trabajaba Manuel."

~Victor Jara; Te recuerdo, Amanda~


Aamulla heräsin hänen vierestään onnellisena. En muista, milloin olisin viimeksi kokenut yhtä vahvasti olevani niin onnellinen. Hänen vierestään on ihana herätä. Outoa, miten toisen seura voi vaikuttaa niin paljon ihmiseen; kuin aurinkokin paistaisi nykyään kirkkaampana kuin aiemmin. Hassua, miten ihan yhtäkkiä elämääni vain tupsahti ihminen, jonka kanssa on niin helppo olla, joka tuntuu ymmärtävän minua ilman sanojakin, joka osaa käsitellä minua. Tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, jotenkin minun on vieläkin vaikea uskoa tähän. Olen hämmennyksissäni ja pelkään kaiken aikaa, milloin tämä ihanuus loppuu - eihän minulle tapahdu tällaista, pakkohan tässä on pian tapahtua jotain kamalaa ja tuhoavaa.

"Juokse villi lapsi
juokse kauemmaksi
siellä kasvat vahvemmaksi
ja vapaammaksi
juokse henkesi edestä
ota toivon kipinä mukaan
taivas on täynnä kuumaa terästä
ehkä pian, sitä ei tiedä kukaan"
~Pelle Miljoona, Juokse villi lapsi~

Pari ensimmäistä kesäkuun viikkoa ovat olleet kiireiset - enpä ole tännekään ennättänyt kirjoitella mitään. Päivisin olen töissä ja illat menee opiskelujen parissa. Viikonloput olen omistanut opiskelulle, ystäville ja hauskan pidolle. Kaikesta kiireestä huolimatta hauskaa. Asioiden tekeminen - suorittaminen - tekee minulle hyvää; ei jää aikaa turhan murehtimiselle. Tehdessäni paljon uusia asioita osoitan samalla itselleni pystyvyyteni. Oikeastaan kaikki tuntuu aika kivalta - kuten on jo muutaman kuukauden ajan tuntunut. Omituista ja kivaa. Minun on ollut helppoa olla itseni kanssa.

"Kaksi kertaa kaksi on neljä katselee rehvakkaasti, seisoo kädet lanteilla tiellänne ja syljeskelee." F.M. Dostojevski, Kirjoituksia kellarista

Kulunut viikko on ollut aika kiireinen, en ole tännekään ehtinyt kirjoitella. Koulu loppui ja kesätyöt alkavat. Touhua tulee riittämään, kun täytyy kuitenkin ehtiä opiskellä töiden ohella ja olisi ihan mukava tietenkin jotain muutakin ehtiä kesällä tehdä kuin vain töitä ja opiskelua. Vähän tuntuu, että tulevasta kesästä saattaa tulla ennennäkemättömän kiireinen, mutta toisaalta kuitenkin ihan mukavalla tavalla kiireinen. Tänä kesänä tahtoisin ehtiä tehdä kaikki ne kivat asiat, joita olen jo useampana kesänä suunnitellut tekeväni, mutta jotka ovat jotenkin sitten vain jääneet. Virallisesti minun kesäni alkaa huomenna, kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Mitä enemmän kesää ajattelen, sitä mukavammalta se alkaa tuntua, vähitellen huomaan jopa odottavani sitä malttamattomana. Hauskaa!

Mutta tulin oikeastaan kirjoittamaan tänne kuluneesta viikosta, joka on siis ollut kiireinen ja myös aika tunnesekamelskainen kuten viime ajat tuntuvat muutenkin olleen. Ja nyt tällä viikolla tämä tunteiden riehuminen on vaikuttanut syömiseen - olisi kai tämä täytynyt arvata. En ole varma mistään ja epävarmuuttani alan etsiä turvaa jostain pysyvästä: ruoasta. Tahdon kyllä lopettaa tämän heti alkuunsa ja sen teenkin.
Viimeisimmät ajat ovat olleet syömisen suhteen oikein hyviä ja olen löytänyt todellisen tasapainon ja järjen ruokailuuni - uskaltaisin jopa väittää, että syömäni ruoka ja määrät ovat olleet juuri oikeanlaisia ihan jos joihinkin terveysoppeihinkin vertaa. Syömisen tasapainoisuus saa oloni ihanaksi, vireäksi ja hyväksi. Ja kun en ole pitänyt itseäni nälässä, ovat ruoka-ajatukset myös jotenkin mystisesti kadonneet mielestäni.
Mutta nyt tällä viikolla olen taas jotenkin löytänyt itseni palaamasta samaan vanhaan ruokamaailmaani: ensin syön mahdollisimman vähän, seuraavaksi ahmin itseni turraksi. Miten löydän itseni jälleen luisumasta tähän? Kaiken ihanuuden keskellä tunnen myös niin paljon pelkoa ja epävarmuutta kaikkea uutta kohtaan ja tahdon turvaa. Enkä oikein tiedä muita keinoja kokea turvaa kuin tämän, syömisten kanssa pelleilyn. Aion kyllä palauttaa järjen syömiseen heti alkuunsa, sillä en todellakaan ala nyt pilata kaikkea hyvää saavuttamaani sillä että rupeaisin taas piehtaroimaan liikaa syömiseni ja kehoni ympärillä. Epävarmuuden hetkinä tahtoisin vain niin kovasti tarttua samaan vanhaan totuuden pakenemiskeinoon. Ja silti tiedän sisälläni, että sen on oltava loppu nyt, päätepiste tälle on tultava, kuinka pelottavalta ja vaikealta se sitten tuntuisikaan. Tahdon niin kovasti löytää jonkun itseäni tukevan keinon, johon turvautua epävarmuuden hetkinä, jonkun jolla en tuhoa itseäni ja aiheuta pahaa itselleni. Tahtoisin löytää itsestäni sen varmuuden ja vahvuuden, jota syömisen kanssa pelleilystä haen. Välillä se tuntuu melkein mahdottomalta, koska en koe olevani tarpeeksi vahva. Ja silti aion löytää sen vahvuuden, kaivaa sen jostain syvyydestä esiin.